Keho muistaa senkin, minkä mieli on unohtanut

Kun sairaus pakottaa pysähtymään

Keho kantaa historiaa, jota mieli ei aina muista. Olen huomannut, että kehoni reagoi joissakin tilanteissa, vaikken tiedä miksi. Jokin tilanne vain alkaa kiristää rintaa tai jokin ele toisessa ihmisessä saa minut vetäytymään, vaikka mieleni ei löydä sille mitään järkevää syytä. Olen käynyt läpi kokemuksiani, etsinyt niille merkityksiä ja rakentanut mielessäni kokonaisuutta siitä, miksi olen sellainen kuin olen ja miksi reagoin niin kuin reagoin. Se kaikki on ollut tärkeää, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, ettei kaikkea voi ratkaista ajattelemalla.

Jotkut kokemukset eivät ole tallentuneet meihin selkeinä kertomuksina. Ne ovat voineet jäädä kehoon tuntemuksina, jännityksinä, impulsseina ja hermoston tapoina reagoida. Keho muistaa omalla tavallaan. Se voi muistaa, miten hengitys muuttui ja lihakset jännittyivät. Miten keho valmistautui pakenemaan, puolustautumaan, jähmettymään tai kestämään. Miten piti pienentyä, pärjätä, tarkkailla tai ennakoida. Mieli voi tietää, että jokin tapahtuma päättyi jo vuosia sitten. Keho ei välttämättä ole vielä saanut samaa viestiä. 

Omalla kohdallani long covidiin sairastuminen muutti suhdettani kehooni. Kehoni alkoi reagoida tavalla, jota en enää pystynyt ohittamaan enkä hallitsemaan. Jouduin katsomaan sitä aivan uudesta näkökulmasta. Keho on elävänä järjestelmänä, joka on jatkuvassa suhteessa ympäristöönsä. Kehoni tarkkailee, arvioi ja reagoi usein ennen kuin tietoinen mieleni ehtii ymmärtää, mitä tapahtuu.

Keho voi elää menneisyydessä, vaikka elämä on jo muuttunut

Trauma ei ole vain kertomus menneisyydestä. Se voi näkyä hermoston reagointitapana, joka jatkaa elämäänsä nykyhetkessä. Sairastuessani autonominen hermoston toiminta muuttui ja se alkoi reagoida, kuin olisin keskellä kaaosta.  Kehoni oli ikäänkuin valmistautumassa puolustautumaan, vaikka kukaan ei ole hyökkäämässä. Elin ulkoisesti turvassa, mutta kehoni reagoi kaikkeen ympäristössä tuntematta itseään turvalliseksi. Tämä oli minulle yksi suurista oivalluksista.

Turvallisuus ei ole vain sitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Se on myös sitä, mitä kehoni pystyy vastaanottamaan totena.

Voin katsoa ympärilleni ja nähdä, ettei tässä hetkessä ole mitään hätää. Voin sanoa itselleni, että olen turvassa. Voin jopa aidosti uskoa siihen mieleni tasolla ja silti kehoni voi olla valmiina pakenemaan. Koska keho ei elä pelkästään sen mukaan, mitä tiedämme. Se elää myös sen mukaan, mitä olemme kokeneet.

Hermosto yrittää suojella

Hermosto on jatkuvassa yhteydessä sekä ympäröivään maailmaan että siihen, mitä tapahtuu sisällämme. Se vastaanottaa tietoa ympäristöstä, ihmisten ilmeistä ja eleistä, äänensävyistä, kehon tuntemuksista ja sisäisistä muutoksista. Suuri osa tästä tapahtuu ilman tietoista ajatteluamme. Sama tapahtuu myös sisällämme. Hermosto reagoi myös stressihormonien nousuun, sydämensykkeeseen, 

Kun koemme olevamme turvassa, sen voi huomata kehossa. Hengitys saa kulkea vapaammin, lihakset pehmenevät ja ajattelulle sekä yhteydelle tulee enemmän tilaa. Kun jokin taas tulkitaan uhkaavaksi, muutos voi tapahtua hetkessä. Keho jännittyy, hengitys muuttuu, huomio suuntautuu kohti mahdollista uhkaa ja järjestelmämme valmistautuu toimimaan.

Mieleni löysi kehon erilaisille oireille ja reaktioille sekä toiminnalleni monimutkaisia selityksiä, mutta kehon näkökulmasta kyse saattoi olla jostakin hyvin yksinkertaisesta. Se yritti pitää minut turvassa. Tämä muutti tapaani katsoa itseäni ja sairautta tuolloin.  Hermostoni valppaus ei ollut syntynyt tyhjästä. Se oli joskus ollut tarpeellinen tapa selviytyä. Ongelma ei ollut siinä, että kehoni olisi toiminut väärin, se vain ei osannut erottaa mennyttä nykyisestä.

Jokin, mikä oli joskus suojellut minua, jatkoi tehtäväänsä vielä silloin, kun samanlaista suojaa ei enää tarvittu.

Siitä alkoi varsinainen matkani omaan kehooni. En enää yrittänyt saada kehoani käyttäytymään oikein. Aloin opetella kuuntelemaan sitä ilman välitöntä tarvetta muuttaa sitä. Yritin kokea. Mitä minussa tapahtuu juuri nyt? Kun todella hiljennyin kuuntelemaan, esiin alkoi nousta paljon sellaista, minkä olin ehkä aikaisemmin pystynyt ohittamaan. Kehon kipuja ja jännittyneitä lihaksia. Ahdistusta. Surua. Pelkoa. Vihaa. Voimakasta väsymystä. Joskus vain outoa levottomuutta, joka tuntui tulevan jostakin hyvin syvältä. Aiemmin olisin halunnut päästä tuntemuksista nopeasti eroon.

Lähestyin kehoani uteliaasti kysyen: 

Miltä tämä tuntuu?

Missä kohtaa kehossani tunnen sen?

Voinko olla tämän kanssa hetken ilman, että työnnän sitä pois?

Yksinkertaisia kysymyksiä, mutta niiden mukana alkoi tapahtua jotakin olennaista.

En enää hylännyt itseäni siinä hetkessä, kun jokin vaikea nousi pintaan.

Kaikkea ei tarvitse selittää

Kehon kuunteleminen ei tarkoita sitä, että jokainen tuntemus pitäisi tulkita menneisyyden traumaksi tai että jokaiselle oireelle pitäisi löytää psykologinen selitys.

Keho on kokonaisuus ja joskus oire kertoo fysiologisesta ongelmasta. Joskus kuormituksesta, tunteesta, joskus monesta asiasta yhtä aikaa. Tärkeintä on tunnustella kokemusta ja pysytellä sietoikkunassa sen kanssa.

Pystynkö olemaan tämän kanssa?

Voinko kuulla, mitä kehoni kertoo, ilman että pelästyn sitä heti?

Voinko antaa sen olla hetken sellainen kuin se on?

Voinko olla itseni puolella myös silloin, kun kehoni reagoi tavalla, jota en ymmärrä?

Kärsimyksestä kohti vapautta

Matka kehoon on ollut minulle matka tuntemattomaan. Se ei ole ollut suoraviivainen tie, jossa ensin ymmärretään trauma, sitten säädellään hermosto ja lopulta ollaan eheitä. Ei, eheytyminen tai tervehtyminen ei toimi niin. Se tapahtuu pienissä hetkissä. Siinä, että hengitys pääsee hieman syvemmäksi. Siinä, että huomaan jännityksen ennen kuin alan toimia sen varassa. Siinä, että pystyn olemaan tunteen kanssa pakenematta sitä. Siinä, että keho saa uuden kokemuksen siitä, että tällä kertaa minun ei tarvitse selviytyä yksin. Vähitellen keho voi alkaa oppia jotakin, mitä mieli on ehkä tiennyt jo kauan. Vaara on ohi. Minun ei tarvitse enää olla koko ajan valmiina. Voin hellittää, levätä ja vain olla tässä.

Keho muistaa menneen, mutta se pystyy oppimaan myös uuden. Kun turvallisuus alkaa vähitellen muuttua ajatuksesta kokemukseksi, avautuu mahdollisuus luottaa itseen, toisiin, elämään ja siihen, ettei meidän tarvitse enää vain selviytyä.