Kärsimyksellä on taipumus avata meissä syvempi totuus
Kärsimys paljastaa hiljalleen sen, mikä meissä kaipaa parantumista ja eheytymistä. Usein vasta silloin, kun pimeys tulee näkyväksi, pysähdymme kysymään: Miksi tämä sattuu? Miksi juuri nyt? Tuskan keskellä piilee kutsu. Kutsu pysähtyä ja kääntyä sisäänpäin, kohti sitä kohtaa, joka on odottanut tulevansa nähdyksi ja kuulluksi.
Usein kärsimys liittyy siihen, että kannamme mukanamme jotain sellaista, mikä ei alun perin edes ollut meidän kannettavaksemme tarkoitettu. Se voi olla suvussa kulkenut taakka, joka ei ole koskaan saanut tulla näkyväksi. Se voi olla hiljaisuus, josta kukaan ei puhunut. Tunne, joka jäi kesken. Joskus kannamme lojaalisuudesta eli rakkaudesta läheisiämme kohtaan jotain sellaista, mitä joku toinen ei ole kyennyt kantamaan. Näin jatkamme eteenpäin, usein tiedostamatta, että selässämme on paino, joka ei kuulu meille.
Mutta kärsimys ei synny vain siitä, mitä kannamme, vaan se syntyy myös siitä, miten suhtaudumme siihen. Vastustaminen lisää kärsimystä. Mielemme harvoin hyväksyy sen, mitä juuri nyt on. Haluaisimme todellisuuden olevan toisenlainen. Haluaisimme paeta, muuttaa, ohittaa.
Samalla syntyy sisäinen ristiriita. Osa meistä tietää, mikä on totta ja osa tekee kaikkensa ollakseen kohtaamatta sitä. Voimme elää pitkään arvoristiriidassa. Mukautuen ja pienentäen itseämme, tehden kompromisseja, jotka vievät meitä kauemmas siitä, keitä oikeasti olemme.
Saatamme alkaa uskoa ajatuksiin, kuten: ”Minulle ei tapahdu mitään hyvää.” tai ”Minut on hylätty.” Huomaamattamme nämä ajatukset alkavat muovata koko sisäistä todellisuuttamme. Usein jatkamme näin pitkään, kunnes jossain kohtaa tulee raja. Hetki, jolloin pelkkä sinnittely ei enää riitä. Hetki, jolloin ei kannata enää vain jatkaa eteenpäin silmät puoliummessa. Hetki, jolloin on uskallettava katsoa omaa elämää sellaisena kuin se oikeasti on. Ei syyllistäen, itseään moittien, vaan rehellisesti.
Ehkä heräät joka aamu väsyneenä, vaikka nukut mielestäsi riittävästi. Jatkuva väsymys ei ole asia, johon pitäisi vain tottua. Se ei ole normaalia, vaikka siitä olisi tullut sinulle tuttua. Kehosi yrittää kertoa sinulle jotain ja sinä ansaitset kuunnella sitä. Sinun ei tarvitse ansaita lepoa. Tarvitset sitä, koska olet ihminen.
Ehkä huomaat ärsyyntyväsi pienistäkin asioista. Pienet asiat kuohauttavat tunteet yli. En usko, että sinussa on jotain vialla. Uskon, että olet kantanut liian paljon liian pitkään. Väsyneet ihmiset eivät tarvitse lisää itsekuria. He tarvitsevat enemmän tukea ja vähemmän kuormaa.
Ehkä kehosi oireilee. Selkä on jumissa, päätä särkee, vatsa reagoi. Hartiat ovat niin kireät, ettet enää muista, miltä rentous tuntuu. Ehkä olet tottunut siihen. Mutta se, että johonkin tottuu, ei tarkoita, että se olisi normaalia tai että sen kanssa pitäisi vain pärjätä.
Ehkä ahdistus kulkee mukanasi lähes joka päivä. Hiljaisena levottomuutena. Mieli käy ylikierroksilla, vaikka ulospäin kaikki näyttää olevan kunnossa. Tiedätkö, että sinun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin. Sinun ei tarvitse olla se, joka jaksaa aina.
Ehkä parisuhteesi on muuttunut rinnakkaiseloksi. Arki toimii, mutta yhteys puuttuu. Se ei tarkoita, että kaikki olisi menetetty. Se voi olla kutsu pysähtyä myös yhdessä.
Ehkä työ vie kaiken energiasi. Ehkä elät viikonlopusta toiseen, lomasta seuraavaan. Mutta elämä ei ole tarkoitettu pelkäksi odottamiseksi.
Ehkä olet alkanut vetäytyä. Ehkä ilo on hiljentynyt. Jos näin on, älä ohita sitä. Se ei ole heikkoutta. Se on arvokas viesti. Ehkä elät muiden odotusten mukaan. Sanot kyllä, vaikka haluaisit sanoa ei. Sinun arvosi ei riipu siitä, kuinka paljon jaksat kantaa. Sinä olet arvokas myös silloin, kun asetat rajoja. Ehkä kaikkein tutuin lause on tämä: “Kyllä tämä tästä, kunhan…”
Mutta joskus nämä “kunhan”-lauseet siirtyvät vuodesta toiseen, mikään ei oikeasti muutu. Siksi raja ei ole epäonnistuminen. Se on herääminen. Se on hetki, jolloin uskallat kysyä: “Miten minä oikeasti voin?”
Sinun ei tarvitse ratkaista kaikkea tänään. Riittää, että lakkaat ohittamasta omaa oloasi. Kärsimys ei useinkaan tapahdu meille, vaan meitä varten. Se näyttää meille sen kohdan, jossa jokin kaipaa muutosta. Sen kohdan, jossa kasvu odottaa.
Muutos alkaa yhdestä rehellisestä ajatuksesta: “En halua, että tämä on loppuelämäni.” Tuosta ajatuksesta voi alkaa matka. Matka kohti elämää, jossa ei enää vain selviydytä, vaan oikeasti eletään isolla E:llä.
